Suununtain (19.2) Hesarissa oli taas kirjoitus jossa taivasteltiin pyhyyden katoamista länsimaissa. Sitä, miten mikään uskonasia ei enää ole meille pyhää emmekä siksi osaa emmekä pysty kunnoitta muslimien pyhinä pitämiä asioita.

Minulle ei todellakaan mikään uskoon liittyvä asia ole pyhä. Miksi pitäisi olla? En kuulu kirkkoon, en kannata yhtäkään uskontoa, joten selväähän on etten pidä uskontoihin liittyviä asioita pyhinä.

Miksi ihmeessä papit - ja muutamat poliitikotkin - ovat lähteneet saarnaamaan tässä asiaassa jokaisen suomalaisen suulla? Jopa pyytelemään anteeksi? Kuten Vanhanen, joka mokasi todella pyydellessään julkisesti anteeksi jonkun idioottihihhulirymän nettisivuja. Jotka olivat vielä ihan lailliset lakiemme mukaan.

Pappi ja islamintuntija Ari Hukari sanoo (HS19.1) että vielä on olemassa Pyhää - siis sellaista pyhää jotai ei saa loukata vaikka laki salliikin.

Miksi ei saisi loukata? Miksi ei saa kritisoida? Miksi ei saa nauraa?

Minulle saa nauraa, myös asioille jotka ovat minulle tärkeitä saa nauraa. Niitä saa jopa pilkata. Mutta ratkaisu on viime kädessä minulla: jos en pidä siitä, että minun tärkeille asioille nauretaan, en seurustele ihmisten kanssa jotka niitä pilkkaavat. En ryntää polttamaan heidän omaisuuttaan enkä uhkaa heidän henkeään.

Pelottavaa on että uskonto saa määrätä mistä saa puhua ja millä äänensävyllä. Että uskonto - viime kädessä kai papit ja saarnaajat - kertovat ihmisille mikä on muka pyhää, mistä saa puhua, mihin pitää uskoa ja minkä saa kyseenalaistaa.

Pyhyys on kummallinen ja keinotekoisesti luotu tila jota uskovan ihmisen muka jostain syystä pitäisi kunnioittaa jopa mykkyyteen saakka. Pyhyyttä ei ole ilman ihmisen määritelmiä. Pyhyyteen liitetään myös salaperäisyyttä ja uhkaa, pyhyyttä ei saa eikä pidä kyseenalaistaa eikä sitä missään nimessä saa riisua. Pelätään sitä että pyhyyden takaa löytyykin lihaa ja luuta, nahkaa, verta, oikeaa ihmistä.

Juuri pyhyyden riisuminen, sen onttouden paljastaminen, on tuonut länsimaiselle ihmiselle tajun ja ymmärryksen siitä, että ihmisen itse on oltava hyvä. Ei riitä että palvot pyhää pyhyyttä, sinun täytyy löytää se itsestäsi. Ei hyvyyden, rakkauden ja toisen huomioonottamien ole asioita joiden saavuttamisekis tarvitaan uskontoa, kirkkoa tai pappeja. Maallistumalla ihminen riistuu mystisyyden, pimeyden ja tietämättömyyden kaavun itseltään.

Papit ja saarnaajat tietenkin pelkäävät maallistumista kuin ruttoa. Se ei ole ihme, maallistuminen syö heidän valtaansa. Maallistunut ihminen ei anna uskonnon alistaa, nöyryyttää tai aiheuttaa kärsimystä.

Toivoisinkin että tästä eteenpäin ne papit, saarnaajat ja poliitikot jotka taivastelevat tätä länsimaalaisen epäkunnioittavaa käytöstä pyhyttä kohtaan, tarkentaisivat sanojaan. Puhukaa vain omasta - ja ehkä seurakuntanne jäsenten puolesta - jos olette saaneet heiltä siihen luvan.

Minä olen länsimaalainen enkä häpeä sitä etten kunnioita uskontojen pyhyyyttä. Sellaista asiaa ei pidä olla joka syystä tai toisesta nousee muiden asioiden yläpuolelle. Ja jos sellainen asia on, se pitää nimenomaan asettaan kyseenalaiseksi, nostaa jalustalta, pilkkoa ja tutkia.